perjantai 26. toukokuuta 2017

Anteeksi pyytämisen jalo taito

Lapsille jo opetetaan pyytämään anteeksi, jos tekee jotain väärin. Miten se joskus aikuisilta kuitenkin unohtuu? On sellaisia aikuisia, jotka eivät koskaan pyydä anteeksi, vaikka tietävät tehneensä väärin. Isojakin asioita. Asioita, joita tehtyään koittavat paikata tekemisiään ns pesemällä kätensä eli tajuttuaan - ehkä - mitä ovat tehneet kääntävätkin kaiken sen toisen syyksi, jolloin välttyvät kokonaan anteeksi pyytämiseltä. Lieko se oma suuri ego vai mikä se on,  joka estää sen anteeksipyytämisen? Vai onko se vain hyvä keino päästä eroon ihmisistä ja tilanteista - syyttää muita omista tekemistään ja olla itse puhtoinen? Ei kovin äidillistä toimintaa, vai mitä?

Sananlaskukin sanoo: hyökkäys paras puolustus. Miten kamala ajatus! Olen vain sen joutunut tuta moneen kertaan tässä elämässä; varsinkin erään läheisen osalta, joka ei koskaan ole pyytänyt anteeksi, Ei ikinä. Hän katsoo olevansa sellaisen yläpuolella. Tällainen ihminen kuitenkin kylvää suurta tuhoa ympärilleen, koska hän ei näe metsää puilta, hän on aina oikeassa ja väärin tehdessäänkin hän kääntää asiat toisinpäin, omat pahat sanat toisten sanoiksi, omat virheet toisten virheiksi. Tällaisen ihmisen lähellä on todella raskasta olla, koska sen lisäksi, ettet koskaan tiedä milloin se trombi iskee et tiedä miksi jäit alle  -mitä teit ja miksi sinusta tehtiin syyllinen, vaikket mitään väärää tehnytkään. Tällainen ihminen ei osaa tai halua pyytää anteeksi, eikä myöskään joutua siihen tilanteeseen, että hänelle joku läheinen sanoisi, että mitä jos vaan myöntäisit tekosi ja pyytäisit anteeksi - pääsisitte asian yli? Ei! Hän mielummin kääntää asian niin, että manipuloi ja valehtelee vielä päälle päätteeksi omista teoistaan kääntäen ne sen vääryyttä kärsineen ihmisen teoiksi saadessaan itselleen näin puhtaan omatunnon.

Vai saako? Eikö se kuitenkin ole niin, että kaikki tunteet koteloituu meihin syvälle. Jos vihaat - pitkään ja hartaasti - et enää vahingoita sitä ihmistä, ketä vihaat, vaan itseäsi: sinussa se viha kytee kuin kuuma kekäle polttaen sisuskalusi ja kirjaimellisesti kylkesi poroksi koteloimalla vihan omaan kehoosi ja pahimmassa tapauksessa sairastuttaen itsesi. Vihasi kohde taas kulkee täysin tyynenä vihastasi tietämättä eikä se satu häneen ollenkaan - vihaajaan kylläkin.

Itse ole huomannut jo ajat sitten sen, miten en pysty korottamaan ääntäni, jos pitäisi jollekin suuttua tai huutaa - mitä harvoin teen muutenkaan. En vain kykene siihen. Kurkkuni menee kirjaimellisesti tukkoon - kuristaa enkä saa sanaa suustani. Minun suu ikäänkuin suljetaan ja se on tosi ahdistava tunne, kun jos koitat huutaa jotain (enkä tarkoita nyt ohikulkijalle vaikka että varo autoa!) vaan jos suuttuisin ja huutaisin jostain tai jotain tekemään - niin se ei vain onnistu. Jos lapselle olen joskus joutunut ääntäni korottamaan, tiedetään se jo, ettei se onnistu - viimeistään viidennenen sanan jälkeen joku näkymätön kummitus ottaa kuristusotteen kaulastani ja lukitsee sen niin, että saan juuri ja juuri pihistyä jotain. Se siitä huudosta sitten. Luulen, että  tämä johtuu jostain lapsuuden traumoista tai peloista, kun ei koskaan saanut ääntään kuuluviin vaan aina piti vain olla hiljaa (huutomerkillä) ja kuunnella. Voin tyynesti todeta, etten muista, että kukaan olisi koskaan ollut kiinnnostunut minun mielipiteistäni lapsuudessa missään muotoa. Se kaikki on pitänyt ihan itse opetella aikuisena, tunteiden käsittely ja itsensä arvostus. Kurkun kuristus kertoo myös siitä, miten on joutunut tukahduttamaan sanansa ja tunteensa - miten sinua on ignoorattu vuosikausia. Sanat vain juttuvat kurkkuun ja sulkee suusi - ei ollutkaan mitään sanottavaa.

Olen opetellut antamaan anteeksi. Hänellekin, joka ei anteeksi koskaan eläissään ole mitään pyytänyt. Vaikkakin hän olisi samalla hylännyt lapsenlapsensa ja heittänyt ns lapset tiskiveden mukana - ja kaikki vain siksi, jotta oma totuutensa jäisi eikä hän menettäisi kasvojaan ja tulisi ilmi (ihan kuin kaikki hänet tuntevat eivät tietäisi) mitä hän oikeasti teki ja sanoi valehteluistaan ja asian kääntämisistään huolimattta. Tiedostan kuitenkin sen, että jos ylläpidän vihaa ja katkeruutta, sairastun muuten itse, joten asian yli on vain pitänyt mennä kaikesta menetyksestä huolimatta. Olen mielenssäni monet asiat anteeksi antanut jollekin, joka on todella pahasti tehnyt ja saattanut teoillaan vaikuttaa pitkälle omaan elämääni omilla anteeksiantamattomilla - no hups - ratkaisuillaan. Ja. Silti. Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajan myötä koittaa antaa anteeksi. Päästä irti ihmisestä. Unohtaa. Ihan itsensä ja oman mielenrauhan takia. Muussa tapauksessa sitä elää jossain synkässä pimeydessä vaalien vihaa ja pahaa oloa ja minä ainakin mielummin haluan ympärilleni mielummin hyvää energiaa kuin jotain syövyttävää pahaa oloa.

Sillä, kun kuppi on kerran rikottu - ei sitä enää ehjäksi saa. Voit sitä korjata ja liimailla, muttei siitä enää samanlaista ehjää tule.

Uskon siihen, että tämä maailmankaikkeus pitää kuitenkin huolta ja karman laki korjaa aina jossain vaiheessa. Jokainen meistä kuitenkin kantaa oman taakkansa ja uskon siihen, että kun itse koitat säteillä mielummin valoa kuin vihaa - on silloin elämäkin paljon helpompaa ja askel kevyempi kulkea.

Olen aina sanonutkin, että haluan vain elää rauhassa. Toivon rauhaa kaikille. Pyytäkää ihmeessä anteeksi, jos tiedätte väärin toimineenne - ihan itsenne takia.

Olisin iloinen kommentistasi!


2 kommenttia:

Kiitos! Voit jättää kommenttisi myös nimettömänä, jos haluat. (tai lisää nimesi kommenttiin). Se julkaistaan heti hyväksynnän jälkeen.