Minä luon oman maailmankaikkeuteni

Olen jo vuosia lukenut ja perehtynyt erilaisiin itseään henkisesti sivistäviin ja kehittäviin kirjoihin ja metodeihin. Lukemalla ja kurssittamalla itseäni, koska aihe ja sen monimuotoisuus kiinnostaa.

Olen lukenut niin Deepak Chopraa, Denise Linniä, Gary Renardia, Robert Scheinfeldiä, Sonja Chaquettea vain muutaman mainitakseni ja todella lukemattomia muidenkin kirjailijoiden eri kirjoja. Aivan loistavia kirjailijoita kaikki! Suosittelen lämpimästi. Ihan jokaista ja mitä vaan näistä! Tulee vielä muutama mieleen kuten Julia Cameron, Joe Vitale & Ihaleakala Hew Len ja vaikkapa Jose´ Silva. Jokainen kirjoittaa täysin ei aiheesta enkä väitä, että näistä mainituista jokainen juuri tästä aiheesta mitä nyt pyörii kielen päällä. Ovatpahan erinomaisia lukemisen arvoisia kirjoja kukin omalla sarallaan kirjoittaneet.

Usein olen törmännyt - joko kirjoissa tai muuten -  ajatukseen, etttä me - tavalla tai toiselle - itse luomme tämän maailmankaikkeuden. Että se on olemassa vain meidän päässämme.  (Jos olet katsonut elokuvan Matrix - ehkä helpompi sisäistää) Ajatus on - vaikkakin siihen on jo tottunut ja sitä on mielessään möyhinyt jo monella tavalla tässä vuosien saatossa - edelleen jotakuinkin hämmentävä. Samoin kuin siitä seuraava viittaus, että olemme itse vastuussa kaikesta. Siis ihan kaikesta. Se on vähintään ihan yhtä hämmentävä. Eikö?

En nyt tarkoita tällä sellaista vastuuta - pelkästään, että koska vaikka et ollut aktiiivinen jonkun työpaikkahaun suhteen, joku toinen nappasi sen. No, ihan varmasti. Aktiivisuus palkitaan ja silloinkin olet tietysti vastuussa myös siitä mitä jätät elämässäsi tekemättä. Ja isommassa mittakaavassa, voi mietttiä kaikkia isompi asioita - esimerkiksi että miksi minä olen jatkuvasti kaikki porsaanreiät kaivamassa auki, kun raha-asioista keskustellaan: liian monta kertaa olen pudonnut johonkin ihme kuoppaan ja lopputulemana minut tuomitaan syyttä suotta maksamaan vaikkei se minun syyni ollutkaan (ja se tunnustetaan, silti kärsijän - eli maksajan- osa lankeaa. Toisaalta - niin kauan kuin ajattelen noin, se sama kaavio voi toistua, vapaasti, koska luon sen omilla ajatuksillani - annan sen signaalin tähän maailmankaikkeuteen, lähetän sen kollektiiviseen tietoisuuteen - että näinhän tässä aina käy. Tai jos joku ihminen käyttäytyy aina samalla tavalla, niin odotatkin taas hänen tekevän niin - joten tottakai tanssi jatkuu, olkoonkin, että on jo kantapäät ruvella ja huudat armoa!

Olen miettinyt pääni puhki miksi joudun niihin tilanteisiin - onko se huono karma? Vai onko se jostain entisestä elämästä oleva velka (no, se karma siis) joka täytyy maksaa? Ja kuinka monta kertaa täytyy ihmisen hakata päätään seinään, ennenkuin siitä pääsee pois? Vai onko se jokin asia, jotain mikä pitää korjata - jotain mitä olen joskus tehnyt tai tekemättä jättänyt (tässä tai edellisessä elämässä) joka tulee eteen niin kauan, ennenkuin sen opin. Eli oppiläksy. Mistä ihmeestä minä sen keksin? En ole vielä onnistunut siinä, vaikka uskon, että kun sen keksin, ovet aukeaa ja tämä piina siltä osin lakkaa välittömästi. Minä itse siis luon senkin.

Sama juttu, jos käteen vaikka sattuu. Mitä ajattelet? Jos kokoajan manaat sitä miten paljon sattuu, ei kehosi voi tehdäkään muuta, kuin lähettää kipusignaaleja käteesi jatkuvasti, lakkaamatta, koska ajatuksillasi määräät sinne kipua! Meinkö jo kipupisteen yli? Eihän kukaan halua vetää pilleriarsenaalia loppuelämäänsä tai tuskailla kipujen kanssa? Voiko sille asialle tehdä jotain - onko meillä siihen mahdollisuus, uskoa voi ainakin niin, jos ei muuta. (lähetän mielessäni rakkautta ja valoa kaikille, joilla joku ikävä sairaus on).

Tai miksi on niin, että esimerkiksi tässä elämässä olen monesti joutunut kokemaan hyvän ystävän tai ihmisen menetyksen maailmalle - ystävyys on vain katkennut, on syystä  toisesta luovutettu, ystävyys tai yhteys lakannut - eikä edes välttämättä mihinkään riitoihin tai erimielisyyksiin.  Ja miten se joka kerta riipaisee. Miksi minä olen valinnut tämän osan - mikä oppiläksy siinä on - miksi haluan kokea tämä uudestaan ja uudestaan tässä pikkumaailmassani, näiden silmieni läpi katsottuna?

Vai pitääkö vain meditoida ja antaa anteeksi kaikille kaikki, olla sulaa pyhyyttä ja jalomielisyyttä jakava persoona. Eipä siitä varmaan haittaakaan olisi. Koitan ajatella kaikesta hyvää, olla ystävällinen ja iloinen - iloita pienistäkin asioista elämässä - kaikesta mitä luon ympärilleni, koko siitä pienestä pläntistä, johon maaillmani rajoittuu. Pystynkö hallitsemaan sitä jollain lailla? Ei se aina onnistu, vaikka kuinka haluaisin - jos onnistuisi -  olisin valaistunut ;) 

Ja tästä tulee toinen ajatus mieleen: onko niin, että anteeksianto on se avain. Sen toki allekirjoitan, ettei kostolla saa mitään aikaiseksi eikä syvällä piehtaroimisessa, pidemmän päälle ainakaan, jos koskaan. Jos pystyy ajattelemaan avarakatseisesti olisiko se juuri niin kun oikeastaan tulisi ollakin: koska mikään näistä asioista ei oikeasti tapahdu meille. Kuka se minä on? Ego, joka taistelee kynsin hampain omasta olemassaolostaan ja apinamielensä päämäärästä pomottaa meitä.

Menikö jo sekavaksi? Niinpä. Ja jos mikään ei oikeasti tapahdu meille - onko mitään olemassa vai kuvittelemmeko vaan kaiken. En nyt muista missä kirjassa, mutta jossain oli ajatus nimenomaan siitä, miten me luomme sen oman kenttämme ja kaiken mitä sen sisällä on. Että kaikki ihmiset, jotka elämässäsi ovat ovat siinä vain sinua varten. Teillä on jokin kosminen yhteys, jokin suurempi voima, joka pitää yhdessä tai joka saa kaupassa hymyilemään ventovieraalla - koska sielusi tunsi toisen. Eli pääsemme tästä lopputulemaan, että mehän olemme suuuri sielu, tämä ruumiimme on vain nahkakotelo, väline, jolla liikumme paikasta toiseen, kun emme enää muuta osaa. Ehkä osasimme ennen? Ja se suuri ajatus, että olemme kaikki yhtä. Yhden suuren muodon palasia. Vaikea sulattaa.

Noniin, tiedän, että tässä vaiheessa suurin osa on pudonnut kärryiltä ja pitää minua ihan hulluna, haha, ei haittaa. Joskus on hyvä vähän sekoittaa pakkaa ja mietttiä elämän suuria syntyjä syviä.

Oletko miettinyt miksi asut vaikka siellä miksi asut? Onko kotisi sellainen, kuin toivoisit? Vai haluaisitko merenrantahuvilan ja Jaguarin pihaan? (mä voisin ottaa vielä pari jaloa ratsua siihen kartanon pihalle - ja komean tallipojan silmäniloksi ja kyytipojaksi, heh)  - ja jos niin, - mikset sitten asu niin? Onko omilla ajatuksillamme merkitystä siihen miten elämme? Mitä toivomme? Tai mitä uskallamme toivoa? Koska jos kerran luomme maailmamme, väitän, että aika moni miettii päivittäin asioita, kuten


"Voi kun olisi kiva päästä sinne Havaijille - mutta enhän mä nyt sinne voi mennä, ei mulla ole lomaa ja tulisi liian kalliiksi lastenkin kanssa"
"Voi kun olisi kiva saada uus auto, mutta se on niin kallis ja bensa maksaa ja vakuutukset ja..."
"Voi kunpa saisin sen ylennyksen, mutta mä luulen, että se annetaan sille Reiskalle kuitenkin..."
"Tiedätkö hain sitä vuokra-asuntoa sieltä unelmien paikasta! Onnistuukohan se?" ja kaveri tai oma pikku apina vastaa: "sepä kiva. Mutta muista että siellä on muitakin ja on aika vaikea päästä läpi. Minäkin hain eikä onnistunut."
"Olisipa ihanaa lähteä teatteriin ja viettää ihana ilta, mutta eihän se ole mahdollista koska..."
ja sitä rataa. Eli me itse kyllä osaamme haaveilla, toki - ja toivoa kaikenlaista. Sitten seuraavassa lauseessa heti torpedoimme sen mielessämme. Onko se jotain itsesuojeluvaistoa - tai niin ainakin sanomme itsellemme, että suojelemme itseämme. Höpö höpö. Tulta päin!

Siksi monesti ei tule kerrottua isoista asioista muille. Tai vain niille, joihin luottaa. Saa ihan rauhassa omassa pikku energiakentässään asian kanssa edetä eikä kukaan tule tahtomattaaan luomaan pelko-energiaa tai lannistamaan mieltä hyvää tarkoittaen. Pidä mielessä, että sinä itse vaikutat asioihin. Ei asioita tapahdu vain sattumalta. Sattumaa ei edes ole, en usko siihen.

Meillä on muuten näitä masentavia lauseita aika paljon, jolla saamme toisen haaveet hyvin äkkiä halutessamme "auttaa" toista alas, kuten: älä sitten pety, jos et onnistukaan. Muista, että siinä on vielä monta tekijää, jota et ole osannut ottaa huomioon. ja tämä: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Argh! Totta hemmetissä sinne kuuseen pitää kurkottaa! Kuka sinne kuusen juurelle pimeään havujen sekaan haluaa loppuelämäkseen jäädä kökkimään? En minä ainakaan!

Haluatko sinä? Sinun elämä! Sinun luoma maailmankaikkeus! Sinä päätät minkälaisia värejä haluat sekoittaa elämäsi palettiin?

Kiitän jälleen nöyrästi kommenteistanne! 

punainen ovi

Fengshuissa puhutaan nimenomaan esimerkiksi energian liikkeestä ja miten se vitaalienergia, chi pääsee virtaamaan esteettä kotiimme ja kodissamme. Myös ulko-oveen on syytä kiinnittää huomiota. Tietenkin sen lisäksi, että se toimii! Soiko ovikellonne? Aika monella nimittäin on jotenkin vain jäänyt korjaamatta ovikello - viikoiksi, kuukausiksi - sitten jo totutaan siihen, ettei ovikello koskaan soi, kukaan ei käy. Eli jos ovikello ei toimi - korjaa ihmeessä se välittömästi! Uudet asiat pääsevät elämään.

Sama juttu itse oven kanssa. Aukeaako se hyvin. Natiseeeko liitoksissaan? Pitääkö sitä vetää tai työntää kovin auki tai kiinni? Onko se melkein irti saranoistaan? Mieti millä baguan alueella ovi on ja onko sillä (no tottakai on!) jotain merkitystä elämääsi. Jos ovi natisee ja heiluu - mitä luulet sen merkitsevät elämääsi, onko kaikki vankalla vahvalla pohjalla? Ulko-oven on totisesti hyvä olla kunnossa!

Eikä haittaa, jos ovi on ns. fengshuin punainen - se tuo vaurautta ja varsinkin siis hyvää onnea taloon! Itse en voinut talon ovea vaihtaa tai maalata punaiseksi, joten ratkaisin sen ongelman maalaamalla oven sisäpuolelta puna-oranssin sävyiseksi! Vaikka eihän se ihan sama asia ole. Kelpaa vallan mainiosti kuitenkin ja tuo iloa!

Tämä talo näytti olevan vastarakennetttu ja ilokseni siinä oli piristävä punainen ovi - varmasti tulee hyvät energiat siihen kotiin. Eikö näytäkin hyvältä?

Taitaa olla aika uusi talokin kyllä. Pihalle voi laittaa myös jotain kivoja pikkujuttuja tuomaan hyvää mieltä ja energiaa sisään  - asioita joista saa itse iloisen mielen eikä huumoria ole koskaan liikaa!

Ja vielä - hyvä muistaa tietenkin kun ovesta tullaan sisällä - mitä siellä sitten onkaan. Itse jotenkin kummasti aina pistää silmään esimerkiksi tv-ohjelmissa, jos joku mainitsee sanan fengshui, se nimittäin putkahtelee esiin milloin mistäkin. Joskus jopa salakielelle saatettuna - kuten näppärä lapseni huomasi tässä eräänä kesäpäivänä pihakeinussa akkaria lukiessaan:

Hehe :) Kiitän taas kommenteista, niitä saa ehdottomasti kirjoitella. Toimiiko se ovi vai soiko kellot?

Unelmien toteutusta

Jokainen meistä on varmasti miettinyt mitä kaikkea haluaisi tehdä? Muistatko vielä minkälaisia unelmia sinulla oli pienenä? Mitä toivoit? Minkälainen halusit olla? Mä ainakin muistan, että halusin olla laulaja - sitte siskojen kanssa laulettiin joku onneton vessapaperirulla mikkinä, heh - eikä se kyllä menoa haitannut. No ei musta tullut laulajaa. Mitä nyt kotona omaksi ilokseni - tai satunnaisesti joskus harvoin saatan laulun lurauttaa, jos karaokeen meen - eli siis harvoin. Niin ja sitten mä halusin olla näyttelijä. (Ja jos olisin ollut, niin jossain leffoissa - suureellisissa). No, nyt näyttelen satunnaisia erilaisia osia sitten tässä elämän kestävässä näyttömössä.

Unelmat muuttuu ajan myötä. Tottakai - kyllähän sitä ihminenkin muuttuu - jos ei, on jotain kummallista tai sitten on eletty elämätöntä elämää, jos ei ajatukset ja haaveet ajan saatossa muutu.

Miksi sitten ihmiset jumiutuu? Jatkaa suhteessa, joka ei anna mitään? Duunissa, jota inhoaa? Jos elämän ainoa ajatus on odottaa sitä perjantaita, että on vapaata ja pääsee viikonlopun viettoon - tai vielä pahempi: voi vetää pään täyteen; se on minusta jo vähän surullista. No, jos se onnellliseksi tekee? Niiden päivien myötä kuitenkin viikot vierivät, vuodet kulu(tta)vat ja elämä kulkee ohi.

Jokaisesta päivästä olisi hyvä nauttia. Unelmoida. Tehdä siitä paras ikinä! Sanoa kaikki mitä sydämellä sanottavana on. Miksi meillä on niin paljon kaikkia säädettyjä sääntöjä, miten ihmisille ei saa sanoa mitä haluaa, ei saa kehdata, ja pitää miettiä mitä se oikeen ajatteleekaan (jos ollenkaan) tai mitä jos menetän kasvoni. Mitä jos? Mitä jos se olisikin elämäsi paras päätös! Kukoistava ajatus, josta lähtisi ties mitä ihmeellisiä, upeita polkuja avautumaan - jotain mitä ei osaa edes ajatella vielä? Elämällä on kummallinen tapa yllättää.

Eikö olisi ihanaa, jos jokainen voisi tehdä juuri sitä mitä haluaa, missä on hyvä, mihin on intohimoa eikä vain - uuh, se ruma sana: pakko. Koska mitäänhän ei oikeasti ole pakko tehdä. Ei edes mennä sinne inhokkiduuniin.

Sen sijaan olisi erittäin suotavaa miettiä mitä oikeasti haluaa tehdä. Mitä on aina halunnut? Mitä tekisi jos olisi kaikki valta maailmassa tehdä? Ja sitten pikkuhiljaa niitä esteitä purkamaan  - onko ne oikeasti ihan oikeita esteitä vai onko ne vain kuvitteellisia, jotain hidasteita, asioita, joita ei halua kohdata? Joo, tiedän - helppo sanoa, itse pähkäilen ihan samojen asioiden kanssa monesti.

Mieti omia unelmiasi. Onko liian myöhäistä toteuttaa? Soittaa sille ihmiselle, jota sydämesi kaipaa? Nostaa se (kuvitteellinen) luuri ja antaa soida. Vaihtaa unelmien työpaikkaan - tai ainakin tehdä ensimmäinen siirto sitä kohti? Pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa toiselle paikkakunnalle? Ehkä peräti toiseen maahan? Matkustaa jonnekin salaperäiseen paikkaan, jota olet lykännyt ja siirtänyt vuodesta toiseen? Tehdä kenties lasten kanssa jotain kivaa, mistä olette vaan puhuneet? Pyytää joku ihana ihminen illalliselle? Aloittaa ihan uusi ura, josta olet aina haaveillut?  Myydä ne vanhat perintöhopeat sieltä piirongin laatikosta ja lähteä kouluttautumaan niillä rahoilla?

Ei sen unelman tarvitse olla iso ja elämää suuntaa muuttava. Pieni askel riitttää.

Loppujen lopuksi. Tarkoitus on varmaankin olla onnellinen. Ja rakastaa. Hyvin helppoa siis? 

Olisin iloinen, jos kerrot omista unelmistasi tai ajatuksistasi kommenteissa, kiitos!

Turun linnassa

Käytiin tässä yhtenä päivän lapseni kanssa Turussa. Eipä ollut ihmeempiä suunnitelmia mitä siellä tehdään - kunhan nyt Turunlinna oli ainakin tarkoitus käydä katsomassa. Ja kyllä täytyy sanoa, että nuo mahtavat linnat ovat aina kyllä niin vertaansa vailla!

Ensin käytiin tietysti piipahtamassa jossain kirkossa - ne on jotenkin kiva aina katsastaa. Monissa on niin kauniita freskoja ja ihania enkeleitä - ja se tunnelma on tietysti ihan omansa. Tässä - en muista oliko ortodoksinen kirkko muistaakseni - oli kaunis kirkonkello ulkona. Sisältä en kuvannut.

Sitten mentiin sinne Turunlinnaan. Aika hieno oli. Sieltä löytyi mm tämmöinen paikka, jossa oli aarteita - sinne oli ilmeisesti aikojen saatossa heitetty kolikko jos toinenkin. Voi vain kuvitella sen säkinöinnin ja toivomisen riemun, mitä tuo paikka edustaa.

Mutta ne seinät. Taivas sentään! Miten niitä on voitu tehdäkin - ne kun olivat pari metriä leveitä - täyttä kiveä. Ja miten kauniisti on monessa paikassa se kivi laastoitetttu - kerrassaan upeaa työtä.

Monista ampuma-aukoista on tehty leveämpiä, jotta on saatu ikkunoita ja valoa sisälle. Olihan siellä näkyvillä muutama vankityrmäkin. Voi niitä raukkoja, jotka sinne joutuivat virumaan - ei tainnut olla paljon toivoa armahduksista; siellä viruit, toivoa vailla, pimeässä kylmässä - kirjaimellisesti: kiven sisällä. Toista se on nykypäivänä, kun on pelit ja vehkeet ja ulkoilut ja kirjastot ja kaikenlaista viihdyketttä tarjolla... Mutta keskiajalla ja sitä ennen. Ajat oli toisenlaiset. Hieman sanoisinko - karummat? 

ja tämä: allaoleva huone oli osa kuningattaren pukeutumistilaa. Oih, sitä voi sielunsa silmin kuvitella, miten siellä on palveliljat tai kamarineidot  - mitä lie ovat olleet - hääränneet ja kuningatar pyörinyt parketilla hienoissa pitkissä helmoissaan ja käädyissään, kiirehtien saliin katttokynttilöin valaistulle illalliselle...

 Aika paljon täällä todellakin tunsi sitä historian havinaa. Ihan mahtava tunne koko Linnassa.

Ja löytyi sieltä myös toisenlaista havinaa - paksu mahtava opus, joka tietenkin lasin suojissa - tässä kirjassa on kaikki - siis kaikki - mahdolliset olennot mitä voi kuvitella maan ja taivaan välillä olevan. Siellä on yksisarviset ja keijut ja kolmipäiset käärmeet - ihan kaikki on ylös kirjattu, mitä joku on joskus sanonut nähneensä. Se pistää kyllä vähän mietttimään... onko ennen ollut - enemmän - taruolentoja - eikö me vaan enää nähdä niitä vai se pahin: emme enää usko?

Kivirappuset on niin jykevät - no varmasti tiedättekin. Ja useimmissa oli selvät painaumat. Jotenkin outoa ajatella, että todellakin - niistä on niin monet sadat, tuhannet, kymmenet tuhannet kerrat kävelty, juostu - iloisina tai ahdistuneina jotain pakoon - että jaloista on aikojen saatossa jäänyt painaumat kiveen. Kiveen! Kestää aika kauan, että vesi saa kiveen muodon - esim. rannoilla, eli todella, uskomatonta. Nämä rappuset tosin veivät jonnekin salaiseen paikkaan.

Välillä ehti paistatella päivää auringon katveessa - linnan kalteri-ikkunoiden suojissa, kiven sisällä.

 Linnanneitomaisin terveisin * 

ja kommentteja taas mielelläni toki vastaanotan 

Metsän energiaa

Miten etuoikeutettuja olemmekaan, kun meillä on vielä luontoa ja luonnossa mustikoita ja kohta sieniä ja puolukoita! Ihan mahtavaa! Mikäs sen ihanampaa, kuin laittaa saappaat jalkaan ja kippo käteen ja lähteä metsään, hyvä mieli takataskussa.

Ja välillä voi toki käydä halaamassa puita -jos haluaa. Tai uskaltaa. Kukaan ei ole näkemässä ja siitä saa kummasti energiaa - ja mitä väliä, jos vaikka joku naapuri näkisikin? Ainahan niitä kylähullun nimellä varustettuja on nurkissa pyörinyt, hehe. No vitsivitsi - metsässä saa ollakin vähän hassu, ei haittaa. Jossain näin kuvan, jossa oli metsää ja sen edessä kyltti, johon oli kirjoitettu haliwood - loistava keksintö! Sinne siis!

Sitten voi tietenkin mietttiä sitä ikuista pikku pähkinää purtavaksi - eli että jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan ole kuulemassa - kuuluuko siitä silloin ääni?

Veikkaanpa, että suomalaisille ainakin luonto merkitsee ylipäätään paljon. Jos jokin asia vaivaa mieltä - aina voi lähteä kävelemään. Suosittelen kuitenkin kävelyä ihan ilman mitään lappuja - silmillä tai korvilla - saat paremmin metsän energioista kiinni, olet enemmän läsnä ja voit tuntea tuulen ja takanakulkevat askeleet, etteivät pääse ohikulkiessaan yllättämään. Kumpikaan. Mutta se kävely.  Ah, miten meditatiivista se voikaan olla. Ei sellaista ongelmaa ole, joka ei kävellessä häviäisi mielestä. Tai saattaa jopa olla, että keksii jonkin elämyksen tai uuden ratkaisun, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan. Eikö?

Välillä aina saa lukea näitä juttuja siitä, miten marjastaja törmäsi karhuun tai hirveen tai kettuun... Pitänee muistaa myös se kuitenkin, että metsä on eläinten koti - me ollaan siellä vaan käymässä - ja valitettavasti sitä harvennetaan (sekä määräalaltaan että puiltaan) säännöllisesti ja otetaan aina pala sieltä, toinen täältä - miettimättä lainkaan (koska raha ratkaisee) mitä se mahdollisesti tekee kaikelle metsässä elävälle elämälle. Eikä niiltä ketuilta kysytä.

No, jos nyt mustikoita haluaa mennä poimimaan - on toki paras aikakin. Miten ihania mehukkaita ne onkaan. Termariiin vaikka lämmintä kaakaota mukaan ja matkaan. Kyllä siellä metsässä sielukin lepää!

Katsokaa nyt tätä kaarnan palaa puussa - sehän on oikea taideteos, kun sitä läheltä katsoo! Miten millimetrin tarkkaa piirtoa jokainen pieni palanen. Joskus on hyvä nähdä vähän metsää puilta...

Itse kuitenkin pidän enemmän merestä kuin metsästä - jos niitä nyt voi mitenkään laittaa edes samalla viivalle, eika voikaan. Tykkään kuitenkin siitä suolaisesta merestä, aalltojen pauhusta - se on vähän isompaa energiaa kuin metsän rauhallinen - no, paitsi tietysti myrskysäällä. Meren rannalla kävely on hyvin meditatiivista myöskin - kummasti siinä ajatukset selkiintyy. Pelkästään ulapalle tuijottaessa.

- on se luonto vaan niin ihmeellinen. Vai mitäs olet mieltä?

Kiitollisuuden voima

Kiitollisuudella on valtavan suuri voima. Se pieni sana ja sen muodostama tunne, Ajatus. Ilo. Kaikella on oma merkityksensä.

Tietenkin on jo kohteliasta ja kuuluu hyvin tapoihin kiittää, jos saa jotain  - oli se sitten aineetonta tai aineellista hyödykettä (miten kummallinen sana, vähän kuin turhakekin) kuitenkin sen pienen kiitos-sanan olisi hyvä kummuta jo käytöstavoista. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä - vaikka se onkin pohjana tähän.

Kiitollisuus kaikesta mitä on saanut. Mitä on. Mitä näkee. Mitä kokee. Mitä omistaa. Mitä tulee vielä tulevaisuudessa saamaan. Tapahtumaan. Olemaan.

Eli olen itse kirjoittanut parin vuoden ajan - välillä innokkaasti ja joskus myönnetään, se on unohtunut mukamas kaiken kattavan mukamuka -kiireen keskelle - kiitollisuuskirjaa. Se voi olla mikä vaan pieni mielellään kovakantinen, tukeva pieni kirjanen. Sinne voi kirjoittaa kaikkia asioita, joista on kiitollinen - kuten vaikka esimerkiksi tänään voisin kirjoittaa vaikkapa näin:

Olen kiitollinen ihanasta auringonpaisteesta ja kauniista luonnosta.
Olen kiitollinen rauhasta.
Olen kiitolinen terveydestäni.
Olen kiitollinen siitä, että jääkaappissa on mansikoita ja eilen tehtyä mansikkamustikkakiisseliä.
Olen kiitollinen ihanista lapsistani.
Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka vielä ovat läsnä elämässämme.
Olen kiitollinen silmistäni, joilla näen kaiken ja vähän enemmän.
Olen kiitollinen, että saan maalata ja luoda.
Olen kiitollinen siitä, että kotona on hyvä harmonia.
Olen kiitolinen että osaan ommella.
Olen kiitollinen, että saan tehdä enkelikorttitulkintoja.
Olen kiitollinen, että saan olla juuri näiden lasten äitinä.
Olen kiitollinen ilosta ja huumorista elämässämme.
ja niin edelleen...


Kirjan toiselle puolelle kirjoittaisin asioita, joita haluan ja toivon tapahtuvaksi, eli kirjoitan nekin siinä muodossa, kuin ne olisi jo tapahtuneet. Ikään kuin manifestoiden ne jo tapahtuneeksi.


Muutenkin koitan aina hulluuteen asti välttää sanoja yrittää - pitäisi - pakko. Uh, miten ahdistavia sanoja. Eli mitään ei ole pakko tehdä! (paitsi kuolla) Vai viekö joku muuten saunan taakse? (Se on muuten jännä paikka se saunan taakse - osasto: sinne aina viedään - eikä sieltä koskaan tulla takaisin.) Ja jos joku sanoo, että yritän tulla kello seitsemäksi, hän voi surutta tulla puoli kahdeksaan, koska vain yritti - ja epäonnistui. No big deal. Tai kun sanot, että pitäisi tehdä jotain - se jo itsessään pitää sisällään ajatuksen, ettet oikeasti halua - joku instanssi tai oma pää vain määrää tekemään jotain. Eli kannattaa miettiä miten puhuu. Myös itselleen. (ja varsinkin itselleen).

Eli voisin nyt vaikka kirjoittaa näin:
Olen kiitollinen ihanasta rakastavasta parisuhteesta.
Olen kiitollinen, että saan tehdä työkseni sisustuksia ja käyttää fengshuita.
Olen kiitollinen, että asunto-asiat on heinäkuussa ratkaistu parhaimmalla tavalla.
Olen kiitollinen kasvavasta selvänäköisyydestäni ja intuitiosta.
Olen kiitollinen, että kaikki järjettömät takaisinperinnät on kumottu.
Olen kiitollinen uudesta autosta, jota voin käyttää työssäni (ja tietenkin muulloinkin).
Olen kiitollinen, että saan kokea rakkautta ja rakastaa.

Noh, johan nyt lähti henkilökohtaisia juttuja eetteriin. Glub. No, siitä voi sitten ottaa mallia ja tehdä omat kiitollisuuden asiansa.

Nämähän voi muuttua joka päivä ja monesti muuttuukin. Olen huomannut itse, että jos jokin asia on semmoinen, jota olen kovasti toivonut ja kirjannut sen toiselle lehdelle - ja jos joskus olen vanhaa kiitollisuuskirjaa selannut, huomaankin, että hei: tuo asiahan tapahtui jo! Jee!


Eli pitää vain uskoa ja luottaa. Antaa maailmankaikkeudelle mahdollisuus toteuttaa kaikki unelmat. Luottavaisin mielin. Kiitollisin sydämin. Ja hei - saa taas kommentoida! Olisin siitä kiitollinen <3

Toisella puolella---

Mulla on aina ollut tapana kuunnella biisien lyriikkaa. Tykkään ensin sanoista, sitten se melodia hiipii mukaan ja yleensä heti ensitavuista, rytmiikasta ja sanojen muodostamasta kulusta huomaan heti tulenko pitämään biisistä vai jääkö se yhteen kuunteluun ja kulkee sen jälkeen radiosta soidessa surutta toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ilman mitään vaikutuksia.

Teen myös välillä regressiohoitoja. Tekisin enemmänkin, vaikka joka päivä, jos vain olisi sopivat tilat - no, ehkä vielä joku kaunis päivä onkin. Se on kuitenkin tosi mielenkiintoista - miten saa ihmisen rentoutumaan pelkällä puheella ja äänellään niin, että häntä voi ohjata eteenpäin ja jos hyvin käy - johonkin entiseen elämäänsä. Tai ehkä nykyisen elämän lapsuuteen - jokainen kerta on erilainen ja ketään eikä mitään ei tietenkään mitenkään pakoteta.

No - miten nämä kaksi asiaa: biisien lyriikka ja regressiohoito sitten liittyvät toisiinsa?

No - vaikka siten, että laitan teille tähän muutamia biisejä. Kun kuulette ne seuraavan kerran, huomaatte - jos ette vielä ole - että lyriikassa, eri biisin tekijöiden kynästä lähtöisin, on myös paljon tähän asiaan liittyviä kohtia, jotka aukeavat, sille, ken oven avaa...

Lisääkin näitä varmasti on ja löytyy kasapäin, tässä ihan mielenkiinnoksi muutama maistiainen:

"On paljon tasoja vielä meidän edessä
vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä...

Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton

mutta lupaan että huominen

on joskus monen vuoden takainen..."

HALOO Helsinki; Vapaus käteen jää


"Me vaikka vasta kohdattiin
niin monin kasvoin ennenkin
sä vierelläni maannut oot" 

Laura Närhi; Hetken tie on kevyt


"Täällä kuljen niinkuin unessa
mä kahden ajan välissä oon

mun maailmasta puuttuu palanen

kun sinä et siinä oo -
meidän pitää vain odottaa seuraavaan elämään -
mä elän varmaan väärään aikaa..." 

Jannika: Seuraavaan elämäään

"Jumalani pelasta, pelasta mut häneltä

Hän ei tunne minua, enkä minä häntä

Kun mä saavun portille, käännytä mut takaisin

Mä en kuulu vielä sinne."

Anna Eriksson: Pelasta mut häneltä

Tässä vielä kuunneltavaksi ihan mahtava HALOO Helsinki - 

ja vähän epäilystä vielä kehiin...

Jospa onkin niin että elän vain kerran

Jospa onkin niin että elän vain kerran...

Neljä Ruusua: Elän vain kerran

PS. vielä yksi biisi, koskettava herkkä lautturi

Minä odotan täällä tunnelissa, jossa valo kylmää hohtaa

jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa

Kaikki kävi niin pian kuin aina luulin, että vähitellen lähden

Minä katuisin, vaan en tiedä kuinka, enkä edes minkä tähden

Maan ja vetten alla tyttö soutaa

Ja kuolleilla kielillä laulaa

PMMP: Lautturi

Rakkautta ja enkeleitä ja ihanaa kesää <3

Ja vielä: sokerina pohjalle: tämä aivan mieletön video - kas tässä  Ihan selkeästi tuo pikkukaveri on ollut - noh, osaat kyllä itsekin päätellä, mikä - entisessä elämässään...

Loppuun vielä yksi biisi, ihan vaikka vain, koska se on niin hyvä: creep 

Uusikuun aika

Tänään on Uusikuun aika. Tänään on myös hyvä paastopäivä - tai uuden asian aloituspäivä  tai vanhan tavan lopetus. Eli jos harkitset jonkun pahan tavan lopettamista, nyt on erinomaisen hyvä hetki sille. Juuri tänään  - sopivasti maanantaina, kun monesti halutaan aloittaa uuden viikon aluksi jokin uusi asia tai harrastus - tai lopettaa paha tapa mielummin maanantaina kuin vaikkapa keskiviikkona. Eli mitä uutta haluaisit aloittaa? Mistä pahasta tavasta tulisi päästä eroon? Vielä ehtii! (- ja onhan jo tämän kirjan tutkiminen ja sen mukaan eläminen todellakin uusi harrastus! Joka tuo vielä paljon iloa :) )

Tarkemmin sanottuna, kun Kuu on Maasta katsoen - eli siis meidän silmin - Maan ja Auringon "välissä", niin meihin oäin kääntynyt Kuun puoli on täysin pimennossa. Silloin elämme UUSIKUUn aikaa.

Kirjassa Kuun vaikutus puutarhassa... sanotaan mm. seuraavasti:

Jos paastoaa Uuden kuun aikana yhden päivän, välttyy monilta sairauksilta, koska kehon erityskyky on silloin suurimmillaan. Sairaat puut voivat toipua, jos ne leikataan uudenkuun aikana. Toisaalta myös on epäsuotuisa ajankohta puiden kaatoon - koska skorpioni päivinä (eli tänään ja huomenna - eikä tämä tarkoita horoskooppia) vaarana on kaarnakuoriaiset. Tämä kyllä on nii-in mielenkiintoista, etten osaa sitä tähän edes lyhyesti selittää - eikä ole tarkoituskaan - voin kuitenkin lämpimästi suositella tätä kirjaa! Tosi mielenkiintoista seurata luonnon ja kuun kiertokulkua ja sen vaikutusta.

Nyt kuitenkin Maa aloittaa sisäänhengityksen. Tosin näitä impulsseja ei havaita yhtä voimakkaasti kuin täydenkuun aikaan.

Jos haluat tilata Yläkuun kirjan tilaus onnistuu täältä  ja lisätietoa mitä kaikkea kirja sisältää löydät täältä!

Taivaanrannan maalausta

Pahoitteluni, että olen vähän laiskanpulskeasti kesäkuun lopulla kirjoitellut.  Täällä taas ollaan! ;)

Kävin viikonloppuna maalauskurssilla ja se jotenkin sysäsi liikkeelle jossain syvissä vesissä kauan uinuneen halun luoda jotain maalaamalla. Tein myös ensimmäisen ison työni - ah, miten ihanan vapauttavaa! Olen aina haaveillut, kun jossain leffassa joku (yleensä neurootttinen taiteilija, heh) tekee niitä parimetrisiä tauluja tela heiluen jossain ateljeessaan miljoona väriä ympärillään joku T´saikovski taustalla pauhaten energioiden liikkuessa silminnähden huoneessa...   Ja nyt pääsin kokeilemaan - kun oli tilaa ja hyvät telineet - tehdä sellaista reilun metri kertaa metri -kokoista taulua. Ei tullut tabula rasa pelkoa. Se oli ihanaa!

Tässä yksi kohta siitä - en koko taulua julkisesti halua paljastaa harjoittelijan töistä ;)

Olen aiemmin aina maalannut öljyväreillä ja vannonut niiden nimeen - nyt kun kokeilin akryylimaalia huomasin työn sujuvan joutusammin, kun sai lotrata veden kanssa eikä se ollut niin tahmeaa kuin öljyvärin kanssa maalaaminen. En silti hyljeksi öljyvärejä vastakaan, nyt vain ehkä tähän tilanteeseen on kiva tehdä jotain mitä ei tarvitse turhaan suunnitella ja miettiä sen kummemmin etukäteen - jotenkin se sopii nyt hyvin.

 - tämä kohta toisesta maalauksesta - 

Olen myös harjoitellut ihan vain ajatuksetonta piirtämistä - tiedäthän: sellaista, missä ei tarvitse niin sinnikkäästi osata tehdä jonkunnäköistä tai - kokoista - pääasia, että jotain tulee paperille: yleensä se on itsellekin yllätys. Kuten nyt vaikka tämä:

- mun naiseuden monta muotoa - 

Heh, tää ei varmaan muille avaudu samallalailla (eikä Luoja paratkoon tarvitsekaan!)  - mulle se kertoo henk.koht, paljon asioita mun eri rooleista - mitä en ollut tajunnutkaan alitajuisesti tekeväni...

- tässä vielä yhdestä maalauksesta kohta - ihan vain koska näitä oli kiva tehdä -

Suosittelen lämpimästi! Ehkä joku joutilas kesäpäivä voisit ottaa vaikka ne vanhanaikaset (lue: kunnon) värikynät käteen ja sen sijaan, että aikuisten oikeesti ottaa aikuisten värikirjan käteensä, piirtääkin jotain - ihan itse - ja ihan ajattelematta. Flow:ssa. Aikuisten lapsellisesti?

Koska ei nyt haeta mestariteosta - vaikka saattaahan sellainen vahingossa paperista kuoriutua esille - ei voi  tietää, jos ei kokeile :)

Ihania kesäpäiviä ja kiva olisi taas kuulla kommenttejanne!