Minä luon oman maailmankaikkeuteni

Olen jo vuosia lukenut ja perehtynyt erilaisiin itseään henkisesti sivistäviin ja kehittäviin kirjoihin ja metodeihin. Lukemalla ja kurssittamalla itseäni, koska aihe ja sen monimuotoisuus kiinnostaa.

Olen lukenut niin Deepak Chopraa, Denise Linniä, Gary Renardia, Robert Scheinfeldiä, Sonja Chaquettea vain muutaman mainitakseni ja todella lukemattomia muidenkin kirjailijoiden eri kirjoja. Aivan loistavia kirjailijoita kaikki! Suosittelen lämpimästi. Ihan jokaista ja mitä vaan näistä! Tulee vielä muutama mieleen kuten Julia Cameron, Joe Vitale & Ihaleakala Hew Len ja vaikkapa Jose´ Silva. Jokainen kirjoittaa täysin ei aiheesta enkä väitä, että näistä mainituista jokainen juuri tästä aiheesta mitä nyt pyörii kielen päällä. Ovatpahan erinomaisia lukemisen arvoisia kirjoja kukin omalla sarallaan kirjoittaneet.

Usein olen törmännyt - joko kirjoissa tai muuten -  ajatukseen, etttä me - tavalla tai toiselle - itse luomme tämän maailmankaikkeuden. Että se on olemassa vain meidän päässämme.  (Jos olet katsonut elokuvan Matrix - ehkä helpompi sisäistää) Ajatus on - vaikkakin siihen on jo tottunut ja sitä on mielessään möyhinyt jo monella tavalla tässä vuosien saatossa - edelleen jotakuinkin hämmentävä. Samoin kuin siitä seuraava viittaus, että olemme itse vastuussa kaikesta. Siis ihan kaikesta. Se on vähintään ihan yhtä hämmentävä. Eikö?

En nyt tarkoita tällä sellaista vastuuta - pelkästään, että koska vaikka et ollut aktiiivinen jonkun työpaikkahaun suhteen, joku toinen nappasi sen. No, ihan varmasti. Aktiivisuus palkitaan ja silloinkin olet tietysti vastuussa myös siitä mitä jätät elämässäsi tekemättä. Ja isommassa mittakaavassa, voi mietttiä kaikkia isompi asioita - esimerkiksi että miksi minä olen jatkuvasti kaikki porsaanreiät kaivamassa auki, kun raha-asioista keskustellaan: liian monta kertaa olen pudonnut johonkin ihme kuoppaan ja lopputulemana minut tuomitaan syyttä suotta maksamaan vaikkei se minun syyni ollutkaan (ja se tunnustetaan, silti kärsijän - eli maksajan- osa lankeaa. Toisaalta - niin kauan kuin ajattelen noin, se sama kaavio voi toistua, vapaasti, koska luon sen omilla ajatuksillani - annan sen signaalin tähän maailmankaikkeuteen, lähetän sen kollektiiviseen tietoisuuteen - että näinhän tässä aina käy. Tai jos joku ihminen käyttäytyy aina samalla tavalla, niin odotatkin taas hänen tekevän niin - joten tottakai tanssi jatkuu, olkoonkin, että on jo kantapäät ruvella ja huudat armoa!

Olen miettinyt pääni puhki miksi joudun niihin tilanteisiin - onko se huono karma? Vai onko se jostain entisestä elämästä oleva velka (no, se karma siis) joka täytyy maksaa? Ja kuinka monta kertaa täytyy ihmisen hakata päätään seinään, ennenkuin siitä pääsee pois? Vai onko se jokin asia, jotain mikä pitää korjata - jotain mitä olen joskus tehnyt tai tekemättä jättänyt (tässä tai edellisessä elämässä) joka tulee eteen niin kauan, ennenkuin sen opin. Eli oppiläksy. Mistä ihmeestä minä sen keksin? En ole vielä onnistunut siinä, vaikka uskon, että kun sen keksin, ovet aukeaa ja tämä piina siltä osin lakkaa välittömästi. Minä itse siis luon senkin.

Sama juttu, jos käteen vaikka sattuu. Mitä ajattelet? Jos kokoajan manaat sitä miten paljon sattuu, ei kehosi voi tehdäkään muuta, kuin lähettää kipusignaaleja käteesi jatkuvasti, lakkaamatta, koska ajatuksillasi määräät sinne kipua! Meinkö jo kipupisteen yli? Eihän kukaan halua vetää pilleriarsenaalia loppuelämäänsä tai tuskailla kipujen kanssa? Voiko sille asialle tehdä jotain - onko meillä siihen mahdollisuus, uskoa voi ainakin niin, jos ei muuta. (lähetän mielessäni rakkautta ja valoa kaikille, joilla joku ikävä sairaus on).

Tai miksi on niin, että esimerkiksi tässä elämässä olen monesti joutunut kokemaan hyvän ystävän tai ihmisen menetyksen maailmalle - ystävyys on vain katkennut, on syystä  toisesta luovutettu, ystävyys tai yhteys lakannut - eikä edes välttämättä mihinkään riitoihin tai erimielisyyksiin.  Ja miten se joka kerta riipaisee. Miksi minä olen valinnut tämän osan - mikä oppiläksy siinä on - miksi haluan kokea tämä uudestaan ja uudestaan tässä pikkumaailmassani, näiden silmieni läpi katsottuna?

Vai pitääkö vain meditoida ja antaa anteeksi kaikille kaikki, olla sulaa pyhyyttä ja jalomielisyyttä jakava persoona. Eipä siitä varmaan haittaakaan olisi. Koitan ajatella kaikesta hyvää, olla ystävällinen ja iloinen - iloita pienistäkin asioista elämässä - kaikesta mitä luon ympärilleni, koko siitä pienestä pläntistä, johon maaillmani rajoittuu. Pystynkö hallitsemaan sitä jollain lailla? Ei se aina onnistu, vaikka kuinka haluaisin - jos onnistuisi -  olisin valaistunut ;) 

Ja tästä tulee toinen ajatus mieleen: onko niin, että anteeksianto on se avain. Sen toki allekirjoitan, ettei kostolla saa mitään aikaiseksi eikä syvällä piehtaroimisessa, pidemmän päälle ainakaan, jos koskaan. Jos pystyy ajattelemaan avarakatseisesti olisiko se juuri niin kun oikeastaan tulisi ollakin: koska mikään näistä asioista ei oikeasti tapahdu meille. Kuka se minä on? Ego, joka taistelee kynsin hampain omasta olemassaolostaan ja apinamielensä päämäärästä pomottaa meitä.

Menikö jo sekavaksi? Niinpä. Ja jos mikään ei oikeasti tapahdu meille - onko mitään olemassa vai kuvittelemmeko vaan kaiken. En nyt muista missä kirjassa, mutta jossain oli ajatus nimenomaan siitä, miten me luomme sen oman kenttämme ja kaiken mitä sen sisällä on. Että kaikki ihmiset, jotka elämässäsi ovat ovat siinä vain sinua varten. Teillä on jokin kosminen yhteys, jokin suurempi voima, joka pitää yhdessä tai joka saa kaupassa hymyilemään ventovieraalla - koska sielusi tunsi toisen. Eli pääsemme tästä lopputulemaan, että mehän olemme suuuri sielu, tämä ruumiimme on vain nahkakotelo, väline, jolla liikumme paikasta toiseen, kun emme enää muuta osaa. Ehkä osasimme ennen? Ja se suuri ajatus, että olemme kaikki yhtä. Yhden suuren muodon palasia. Vaikea sulattaa.

Noniin, tiedän, että tässä vaiheessa suurin osa on pudonnut kärryiltä ja pitää minua ihan hulluna, haha, ei haittaa. Joskus on hyvä vähän sekoittaa pakkaa ja mietttiä elämän suuria syntyjä syviä.

Oletko miettinyt miksi asut vaikka siellä miksi asut? Onko kotisi sellainen, kuin toivoisit? Vai haluaisitko merenrantahuvilan ja Jaguarin pihaan? (mä voisin ottaa vielä pari jaloa ratsua siihen kartanon pihalle - ja komean tallipojan silmäniloksi ja kyytipojaksi, heh)  - ja jos niin, - mikset sitten asu niin? Onko omilla ajatuksillamme merkitystä siihen miten elämme? Mitä toivomme? Tai mitä uskallamme toivoa? Koska jos kerran luomme maailmamme, väitän, että aika moni miettii päivittäin asioita, kuten


"Voi kun olisi kiva päästä sinne Havaijille - mutta enhän mä nyt sinne voi mennä, ei mulla ole lomaa ja tulisi liian kalliiksi lastenkin kanssa"
"Voi kun olisi kiva saada uus auto, mutta se on niin kallis ja bensa maksaa ja vakuutukset ja..."
"Voi kunpa saisin sen ylennyksen, mutta mä luulen, että se annetaan sille Reiskalle kuitenkin..."
"Tiedätkö hain sitä vuokra-asuntoa sieltä unelmien paikasta! Onnistuukohan se?" ja kaveri tai oma pikku apina vastaa: "sepä kiva. Mutta muista että siellä on muitakin ja on aika vaikea päästä läpi. Minäkin hain eikä onnistunut."
"Olisipa ihanaa lähteä teatteriin ja viettää ihana ilta, mutta eihän se ole mahdollista koska..."
ja sitä rataa. Eli me itse kyllä osaamme haaveilla, toki - ja toivoa kaikenlaista. Sitten seuraavassa lauseessa heti torpedoimme sen mielessämme. Onko se jotain itsesuojeluvaistoa - tai niin ainakin sanomme itsellemme, että suojelemme itseämme. Höpö höpö. Tulta päin!

Siksi monesti ei tule kerrottua isoista asioista muille. Tai vain niille, joihin luottaa. Saa ihan rauhassa omassa pikku energiakentässään asian kanssa edetä eikä kukaan tule tahtomattaaan luomaan pelko-energiaa tai lannistamaan mieltä hyvää tarkoittaen. Pidä mielessä, että sinä itse vaikutat asioihin. Ei asioita tapahdu vain sattumalta. Sattumaa ei edes ole, en usko siihen.

Meillä on muuten näitä masentavia lauseita aika paljon, jolla saamme toisen haaveet hyvin äkkiä halutessamme "auttaa" toista alas, kuten: älä sitten pety, jos et onnistukaan. Muista, että siinä on vielä monta tekijää, jota et ole osannut ottaa huomioon. ja tämä: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Argh! Totta hemmetissä sinne kuuseen pitää kurkottaa! Kuka sinne kuusen juurelle pimeään havujen sekaan haluaa loppuelämäkseen jäädä kökkimään? En minä ainakaan!

Haluatko sinä? Sinun elämä! Sinun luoma maailmankaikkeus! Sinä päätät minkälaisia värejä haluat sekoittaa elämäsi palettiin?

Kiitän jälleen nöyrästi kommenteistanne!